Luukku 1

    

Niin se vuoden loppu vain lähestyy, pikkuhiljaa. Vaikka vielä ei maassa hanki luo hohdettaan, voi aina toivoa, että kelit muuttuisivat ja saisimme valkoisen joulun. Jotta blogimme lukijat, juuri te lukupiiriläiset siellä ruudun toisella puolella, jaksaisitte odottaa tätä vuoden huipentumaa - lahjojen, yltäkylläisten ruokapöytien ja perheen kanssa viettämisen aikaa - ajattelimme piirin vetäjien kanssa viihdyttää teidän arkiaamujanne aina kello yhdeksältä avautuvilla luukuilla. Ensimmäisessä luukussa voisimme kerrata yhdessä hieman joulun pitkää ja polveilevaa historiaa.

     

    

Joulun etymologiaa

   

Sana joulu on lainattu ruotsin jul-sanasta. Pohjimmiltaan juhlan varhainen muoto on kuitenkin germaanisessa pakanallisessa keskitalven juhlassa, jonka vanhimmat maininnat ovat 300-luvulta. Sana yule on juhlan englanninkielinen versio. Yulea vietettiin kahdentoista päivän ajan.  Nykyään yulea vietetään 21. päivä, ja se on suosittu niin uuspakanallisten kuin myös wiccojen piireissä. Juhlan ajankohta sattuu talvipäivänseisahdukseen, valon juhlaan, josta myös Lucia-perinne kumpuaa. Kristinuskon tullessa muutettiin vahvan pakanallisen perinteen tärkein juhla kristuksen syntymän kunniottamiseksi.

    

Joulun paikka kalenterissa on vaihdellut

   

Nykyään jouluajaksi on katsottu aikaväli on 21.12.-13.1. eli Tuomaan päivästä Nuutin päivään. Tästä siis sanonta: "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi." Nuutin päivään liittyy edelleen vahvasti tapa viedä kuusi pois ja kerätä joulukoristeet odottamaan seuraavaa joulua. Joulua on varhaisessa muodossaan juhlittu sadonkorjuujuhlana, kekrinä, nykyisen pyhänpäivän aikoihin. Kekriin liitetyt vainajien lepyttelyperinteet ovat siirtyneet nykypäiväänkin, kun haudoille viedään kynttilöitä. Tänä vuonna pyhäinpäivää vietettiin 1.11. Myös erilaiset olkiperinteet, kuten himmelit, olkipukit ja lintujen lyhteet pohjaavat kekriin.

    

Lyhteillä ruokittiin lintuja, jotta ne jättäisivät seuraavan vuoden sadon rauhaan. Eläinten ruokinnalla saatettiin myäs tavoitella talon onnen keräämistä. Toisaalta lintujen satettiin uskoa olevan sidoksissa kuolleisiin ja niitä voitiinkin kutsua sielulinnuiksi. Tässä vaiheessa joku saattaakin huomata yhteyden Sakarias Topeliuksen runosta sävellettyyn kappaleeseen Varpunen jouluaamuna, jossa lauletaan pikkuveljestä, joka tulee linnun hahmossa pyytämään ruokaa siskoltaan.

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Pukin sarvet, keppi ja parta
 

    

Kuten joulun nimi ja ajankohta, ei Joulupukkikaan ole aina pysynyt samana. Nykyihminen mieltää Joulupukiksi sen punaisen, hohottavan, lempeän miehen, millaisena hänet voi bongata esimerkiksi Coca-Cola pullon kyljestä.

  

Suomessa hahmo pohjaa Nuuttipukkiin, sarvipäiseen, pelottavaan ilmestykseen, joka on alunperin ollut hedelmällisyysriitin hahmo. Nuuttipukkeihin liittyvä perinne ei paljoa eroa pääsiäisen virvonnasta, sillä Pukit kiersivät talosta toiseen olutta pyytäen. Jos olutta ei ollut, Pukki saattoi suuttua ja rikkoa paikkoja (vrt. Halloween: Trick or Treat). Tapa on ilmeisesti ollut vahvana nuorten miesten keskuudessa. 

   

Pukiksi pukeutuva veti päälleen nurin käännetyn turkiksen, asetteli kasvoilleen tuohisen naamarin ja päähänsä sarvet. Nuuttipukit olivat usein humalassa, pelotellen lapsia. Pukit kiersivät Nuutin päivänä, 13. tammikuuta. Toisinaan Pukki toi lahjoja tai risuja, riippuen siitä, mitä lapsi ansaitsi. Pukin tuttu tervehdys "Onkos täällä kilttejä lapsia" ja tuhmien lasten pelottelu risuilla on siis tästä perinteestä kotoisin.

   

Muistan erään varhaislapsuuden joulun, taisin olla noin neljän vanha. Olimme menossa 16-vuotiaan isosiskoni kanssa aattosaunaan. Kysyin pukuhuoneessa, tulisiko se pelottava Pukki tänäkin jouluna. Ja tulihan se. Tumma turkishaalari väärinpäin käännettynä, kasvoillaan ilmeetön paperimassanaamio kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Jouduin istumaan Pukin polvelle, vaikka olisin ollut mieluummin missä tahansa muualla. 

      

Toisaalta Pukin hahmoon on liitetty lasten suojelijan Pyhän Nikolauksen ominaisuuksia. Pyhimykseksi julistettu Nikolaos Ihmeidentekijä eli 200-luvun lopulla. Hän otti lapset huomioon. Legendan mukaan Hollannissa Nikolaosta juhlistettiin 5. joulukuuta jakamalla lapsille lahjoja. Englanninkielinen Joulupukki, Santa Claus on saanut nimensä Nikolaokselta (Sint Nikolaas - Sinterklaas). Hämmentävästi 1400-luvulla Sinterklaasin vierellä kulki imperialistiseen orjuuteen viittaava Swarte Piet, Musta Pekka. Suomeen Nikolaoksen tarina kulkeutui 1800-luvulla, jolloin tutunoloinen hahmo yhdistyi Nuuttipukkiin.

     

Punanuttuisen Joulupukin - jota näin meidän kesken tervehdin lämpimästi verrattuna hänen varhaiseen, sarvipäiseen edeltäjäänsä - maailma näki ensimmäisen kerran vuonna 1869. Ikoniseksi tämän version hahmosta teki kuitenkin vasta Coca-Cola mainonta, vuodesta 1931 alkaen (yhdysvaltalaisen taiteilijan, Haddon Sundblomin, isä oli muuten ahvenanmaalaista syntyperää!). Laittaa siis miettimään kuinka paljon tämä hahmo on muuttunut aikojen saatossa, eri kullttuurien kautta suodatettuna. Lahjoja pukki toi Suomessa jo 1800-luvulla, mutta vain varakkaimmissa perheissä. 

  

"Kirje Joulupukille" Kuva: Niina Tolonen

 
Käytetyt lähteet:

• Wikipedia: Joulupukki, Joulu Suomessa, Nikolaos ihmeidentekijä, Nuuttipukki
• Varjojen kirja: Yule
• Something Awfull: The Yule Lads are Still Here! (Kuva: Nuuttipukki)
• St. Nicholas Center: Persecuted, Jailed, Passionate - That's my kind of Santa Claus - A Baptist Take on Saint Nicholas (Kuva: Pyhä Nikolaus)
• Avenue 80's: Ho Ho Ho! Santa Claus by Coca-Cola (Kuva: Cola-pukki)

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Marraskuun lukukirjana käsittelimme Kurt Vonnegutin omintakeista klassikkoa, Teurastamo 5 - Eli Lasten ristiretki, Velvollisuustanssi kuoleman kanssa (1969). Jatkoimme teemallisia tapaamisia ja tällä kertaa kokoonnuimme yliopiston kellarikerroksen bunkkereissa. Miljöö antoikin oman uniikin tunnelmansa äänien, valon (tai sen puutteen) ja materiaalien muodossa. 

   

Paikalle opastettiin kiitettävän runsas osallistujajoukko. Kuudesta lukupiiriläisestä kaksi oli miehiä, joka on aikaisempiin tapaamisiin verrattuna varsin paljon. Olikin kiinnostavaa saada miesnäkökulmaa teokseen, jossa on sotateemoja.

  

Vonnegutin teos keskittyy Billy Pilgrim -nimisen miehen ympärille. (Eräs piiriläinen huomautti, että pilgrim tarkoittaa pyhiinvaellusta ja sitoo näin ollen Billyn osaksi teoksen pidempää nimeä.) Billy on joutunut ajasta irralleen ja matkustaa hallitsemattomasti oman elämänsä virrassa toisen maailmansodan kauheuksista 1960-luvun perheonneensa ja takaisin. Lukupiiriläiset pohtivat, oliko Billy oikeasti aikamatkustaja, vai oliko sota (PTSD) tai jokin lapsuuden trauma vaikuttanut hänen psyykeensä. Ja nappailiko Vonnegut kirjoittaessaan LSD:tä tai sieniä.

   

Billy ja hänen vaimonsa jakoivat piiriläisten mielipiteitä. Osa piti heistä, toiset inhosivat. Harvaa romaanin henkilöhahmoa pystyi rehellisesti kutsumaan miellyttäväksi. Poikkeuksena lienee historianopettaja Edgar Derby, joka teloitetaan Dresdenissä. Billy ilmaisee jokaisen mainitun kuoleman jälkeen Niin se käy, ja tämä sai muutamat lukijat raivon partaalle. Vonnegutin teoksille tyypillistä ovat toistuvat henkilöhahmot. Yksi heistä on varsin erikoinen kirjailija Kilgore Trout, jota toisinaan on pidetty Vonnegutin alter egona. 

  

Vetäjät pukeutuivat kirjan teeman ja
värien mukaisesti.

Teoksen, tai ainakin vuoden 2004 vihrekantisen painoksen takakannessa mainitaan vuoden 1945 Dresdenin pommitus. Vonnegut itse oli todistamassa tapahtumaa. Lukijalle syntyykin kuva, että teos olisi varsin realistinen ja keskittyisi sotaan enemmänkin. Monelle tuli kuitenkin (jopa positiivisena) yllätyksenä, toisille pettymyksenä, että teos ei olekaan aivan tyypillinen historiallinen sotaromaani, vaan soppaan on heitetty myös neljännen ulottuvuuden avaruuden muukalaisia, vihreän karhupumpun näköisiä tralfamadorelaisia. 

Toisille piiriläisille vihreät pikkumiehet (joilla kylläkin oli seitsemän eri sukupuolta) olivat kirjan parasta antia, toiset selasivat kyseiset kohtaukset nopeasti pois alta. Myös kirjailijan valinta sekoittaa Billyn kronologiaa otettiin vastaan jakaantunein äänin. Tralfamadorelaisten lisäksi teoksen ikä herätti hämmästystä. Toisaalta teos yllätti pitkällä iällään, mutta samaan aikaan romaanin ajankuva on hyvin tuttu nykypäivän lukijoillekin. Amerikassa on lama ja Euroopassa soditaan. Kauaksi ei olla päästy. Vonnegut on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan kauniin kielikuvan tuhoutuneesta kaupungista vertaamalla sitä kuun pintaan.

  

Lukupiirikirjuri työssään

Teurastamo 5 herätti hyvinkin mielenkiintoisia ajatuksia absurdiudellaan. Yhdelle piiriläiselle teos oli yllättäen ensimmäinen vuonna 2014 lukemansa ja hän kertoi pitäneensä kokemuksesta. Eräälle toiselle puolestaan kirjasta oli muodostunut päivittäisen pakkolukemisen kohde. Tätä klassikkoa ei todellakaan voi suositella kaikille, sillä sen esittämä tarina on paikoin hyvinkin raaka ja inhorealistinen. Myös toden ja fiktion sekoittaminen sai kriittistä palautetta, vaikka samaan aikaan synnyttikin filosofista pohdintaa.

     

Yleisarvosanaksi asteikolla 1-5 teos sai 3. Teosta kuvailtiin oudoksi klassikoksi, ja itselleni lukupiirin yhtenä vetäjänä teos oli vuoden erikoisin lukukokemus (lukusaldon ollessa 50 kirjan paremmalla puolella). Tätä romaania tuskin kukaan keskustelijoista on koskaan lukemassa uudelleen. Pyysimme piiriläisiä tiivistämään lukemaansa yhdellä sanalla ja tässä Teurastamo 5 kuudella sanalla ilmaistuna: yllättävä, sekava, ainutlaatuinen, LSD, hämmentävä, rasittava.

   

Loppuun vielä lisää kuvia bunkkereista:

Valonmäärä sellaisena kuin lukupiiriläiset sen kokivat.

Pelottavia putkia. Välillä kuulimme askelten ääniä yläpuoleltamme.
Nähtiin me jopa pari eksynyttä tyyppiäkin limboamassa tuolla.

Mystisiä symboleja seinässä.

Näistä putkista päidemme yläpuolelta kuului kaikenlaisia ääniä,  Olimme aluksi varmoja jonkun
vaikertavan kaukana, kunnes tajusimme kyseessä olevan hanan kohinan jossain päin kampusta.

Jane Austen ja Seth Grahame-Smith - Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Lokakuun lukupiiri-miitti pidettiin tällä kertaa maanantaina 27.10.2014 Café Roosterissa. Kuukauden kirjana oli Jane Austenin alkuperäisteoksesta Seth Grahame-Smithin muokkaama parodia, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Paikalla oli viisi lukupiiriläistä, joista osa (vetäjät) olivat Halloweenin kunniaksi vetäneet päälleen astetta kovemmat kamppeet. 

Tapahtumat kulkevat zombitetussa Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa hyvin pitkälti alkuperäisteoksen mukaan. Tapahtumat sijoittuvat edelleen 1800-luvun Englantiin ja tapahtumien keskiössä on Bennetin perhe, jonka äiti tahtoo saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin ja nopeasti. Perheen lähistölle muuttaa varakas herra Bingley tuoden mukanaan muun muassa kopean ystävänsä herra Darcyn, joka on tunnettu varoistaan ja sotataidoistaan. Tapahtumat etenevät kuten riemukkaassa parodiassa kuuluukin ja herra Darcy ja Elizabeth kohtaavat toisensa ja vähitellen rakastuvat.

Vaikka tapahtumien pohjana onkin alkuperäisteos, on tässä teoksessa merkittävänä erona se, että Englanti kuhisee yhtäkkiä zombeja, joita vastaan teoksen hahmot joutuvat vähän väliä taistelemaan. Kaikki, myös perheiden naiset, ovat koulutettuja taistelemaan näitä Saastuneita vastaan. Myös hahmojen kohtalot ja motiivit toimia ovat jokseenkin erilaiset kuin alkuperäisessä teoksessa. Esimerkiksi herra Darcy pitää zombitetussa teoksessa Bingleyn ja Janen erossa toisistaan, koska epäilee Janen saaneen tartunnan Saastuneilta, ei sen vuoksi, että hän katsoisi Bennetin perheen epäsopivaksi tai epäilisi Janen tunteita herra Bingleytä kohtaan, kuten alkuperäisteoksessa. Myös lady Catherine DeBourghin syy kutsua Collinsit ja heidän vieraansa teelle hyvin usein onkin se, että hän antoi saastuneelle rouva Collinsille vasta-ainetta, joka hidasti hänen muuttumistaan zombiksi. (Tämä vasta-aine oli mielestämme joko a) inkiväärijuurta tai b) keijupölyä). Kirjassa oli myös kuvia, mikä oli hyvä ja piristävä juttu. 

Ennakkoluulot raa´asta ja ällöttävästä zombikirjasta karisivat varsin pian, kun paljastuikin, että zombit kuvataankin teoksessa varsin hauskasti ja teos onkin hulvaton parodia. Zombit kuvataan teoksessa hyvin uskottavasti ja erilaiset kiertoilmaukset zombeille olivat mielestämme hyvin ilahduttavia ja huvittavia. Heistä käytetään muun muassa nimityksiä Saastuneet, Viheliäiset, Saatanan armeija/kätyrit/orjat ja Sanomattomat. Ilahduttavaa tämä on myös siinä mielessä, että etymologisesti zombi-sana on liian uusi teoksen ajankohtaan nähden ja tämä on otettu teoksessa hyvin huomioon. Myös ajatus siitä, että zombit vaeltavat talvisin etelään on hauska ja jotenkin suloinen.

Kivoja henkilöhahmoja olivat mielestämme muun muassa herra Bingley (syystä, että hän ei hakannut ihmisiä), Bennetin perheen sarkastinen ja hieman omalaatuinen isä, topakka päähenkilö Elizabeth Bennet ja hänen setänsä ja tätinsä, joiden kanssa Elizabeth matkustaa. Muihin hahmoihin verrattuna he olivat teoksessa jokseenkin ilahduttavan normaalin oloisia. Darcyn hahmo sen sijaan koettiin ristiriitaiseksi: osa piti hänestä, osaa taas hänen taipumisensa väkivaltaan ärsytti, osaa taas huvitti. Elizabethin sisaruksista Jane oli hieman ristiriitainen hahmo. Lydia sen sijaan oli (ihan hitsin) rasittava tapaus, samoin kuin kuuluisa soturi lady Catherine DeBourgh. Myös herra Collins ärsytti, joskaan ei niin paljoa, mitä alkuperäisteoksessa. 

Herra ja rouva Collinsin avioliitto kokee zombitetussa teoksessa hyvin erilaisen kohtalon kuin alkuperäisteoksessa. Samoin tekee myös Wickhamin ja Lydian avioliitto, joka saa melkoisen karun lopun, kun Wickhamin ja Darcyn tekemään sopimukseen kuului, että herra Darcy saa rahaa vastaan tehdä miehestä invalidin.

Myös perheen varakkuus herätti meissä lukijoissa kummastusta. Teoksessa viitataan usein siihen, että heidän perheensä ei ole kovin varakas, mutta tytöt (joita siinä talossa piisasi) lähetetään silti saamaan taistelukoulutusta Kiinaan, minkä täytyi maksaa perheelle niin sanotusti helvetisti. Ihmiset ovat myös siinä suhteessa yllättävän järkeviä, kun ottaa huomioon että meneillään on jonkinlainen zombi-apocalypse. Kenties he ovat jo niin tottuneita tähän, että pitävät itsestäänselvyytenä valmentautua taistelemaan zombeja vastaan ja lähettävät tyttärensäkin saamaan taisteluoppia. Zombit siis tekevät teoksen naishahmoista vahvoja toimijoita.

Myös herra Darcy on teoksessa yllättävän väkivaltainen, suorapuheinen ja jokseenkin piilopervo. Lisäksi pohdimme, että miksi Lydia ei vain missään vaiheessa voinut tajuta, että hänen avioliittonsa oli kaikessa suhteessa ehkä huonoin mahdollinen, mitä vain ikinä voi olla. Pohdinnat tästä menivät lopulta niinkin pitkälle, että mietimme, mikä olisi paras keino hankkiutua epäsuotuisasta avioliitosta ja Wickhamista eroon, jos olisimme Lydia. (Mahdollisia ideoita tähän olivat mm. miehen unohtaminen liian täynnä olevaan ammeeseen tai päiväkävelylle meneminen kun zombit iskevät ja itsensä pelastaminen juoksemalla pakoon).

Pettymystä lukiessa toi hieman se, että ihana Pemberley oli jostain syystä japanilaistettu. Toisia myös miellyttivät taistelukohtaukset, toisia ne taas tympäisivät. Pientä pettymystä toi myös se, että Elizabethin armahtama zombinainen ja hänen lapsensa eivät missään vaiheessa palanneet ja saaneet aikaan jotain perin järkyttävää, vaikka näinkin olisi voinut käydä. He vain kävivät teoksessa ohimennen ja lähtivät pois.

Kirja oli kaiken kaikkiaan keveämpää luettavaa, kuin olisi uskonut. Parodiana teos oli erittäin hyvä ja uskottava, kun vertaa esimerkiksi hieman väkisin väännettyihin Loru Sorbusten Herrasta tai Barry Trotter -teoksiin (joissa toki niissäkin on omat hulvattomat kohtansa). Tarina ei kuitenkaan ollut liian raaka ja jopa zombeista pitämättömät lukijat pitivät teoksesta. Enemmän teoksesta saa kuitenkin irti, jos on lukenut alkuperäisteoksen ja tietää, millaisia muutoksia zombitettuun teokseen on tehty.

Kollektiivinen arvosana ja loppukaneetti teokselle: Hulvaton parodia, joka ansaitsee 4 tähteä.

ps. Teoksessa viitataan usein perienglantilaisiin paikkoihin ja jäimme miettimään, mitä tällä tarkoitetaan - miesten etu- vai takapuolta? Tähän kysymykseen emme keksineet vastausta suoriltaan, mutta miehiin ja 1800-luvun tiukkaan housumuotiin se ilmeisesti liittynee. Jos joku tietää tähän vastauksen, niin saa kertoa!

Alexander McCall Smith - Häähuumaa lauantaina

7.8 klo 13.00 kokoonnuimme jälleen lukupiireilemään, tällä kertaa Kuivasrannan uimarannalle Kaijonharjuun. Luettavana kirjana oli Häähuumaa lauantaina, 2013 (The Saturday Big Tent Wedding Party). Alexander McCall Smithin viimeisimmässä suomennetussa Mma Ramotswe -teoksessa jäljiteltiin tällä kertaa outojen karjasurmien tekijää, vietettiin Mma Makutsin häitä ja ratkaistiin autokorjaamolla työskentelevän Charlien henkilökohtaisia huolia. Kirjan kertojana toimii kaikkitietävä kertoja, joka kertoo tapahtumista joko päähenkilö Mma Ramotswen, tai tämän apulaisetsivän, Mma Makutsin näkökulmasta. Kirja sijoittuu Botswanaan, Afrikkaan ja nykyaikaan, todennäköisesti jopa 2010-luvulle.

Teosta oli mielenkiintoista lukea suomalaisena lukijana, jolle kirjan maailma on uusi, vieras paikkansa. Botswanaa kuvataan teoksessa modernistuneena paikkana ja erityisesti päähenkilö Mma Ramotswe tuntuu teoksessa kaipaavan vanhoja, perinteisiä aikoja. Sen sijaan eriarvoisuus on yhä suurta; rikkaat omistavat maat ihmisineen ja heillä on paremmat oikeudet lähes kaikkeen. Lähes jokaisella henkilöllä kuvataan teoksessa olevan haaveena perustaa itselleen tila, johon kuuluu ehdottomasti karjaa ja palvelijoita. Erityisesti juuri karjan omistaminen on teoksen mukaan botswanalaisessa kulttuurissa merkittävää.

Ihmetystä lukiessa herättivät myöskin erinäiset nimimuodollisuudet ja hurjan voimakas kohteliaisuus, jotka ilmeisesti myös kuuluvat botswanalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Mma Ramotswea kutsutaan, jopa aviomiehensä toimesta, nimenomaan Mma Ramotsweksi ja hänen miehensä on koko teoksen ajan J.L.B. Matekoni. On myös tärkeää, miten ja millä nimityksin puhutellaan uusia ihmisiä, esimerkiksi sen mukaan, onko hänellä lapsia vai ei. Myöskin botswanalainen perinteinen tapa viettää häitä kummastutti ja tuntui suomalaiseen kulttuuriin vieraalta, sillä sulhasen puolelta vieraita kutsutaan häihin yli 500 ja morsiamen puolelta vain 80. Ihan joka ikinen sukulainen, myöskin kaukaisimmat serkut, joita ei oltu koskaan tavattu, kutsutaan ehdottomasti häiden viettoon.

Teoksessa jokainen ongelma, oli se sitten pieni tai suuri, ratkeaa lopulta tavalla tai toisella. Vaikka karjasurmien lopullista syyllistä ei loppujen lopuksi täysin selviä, päättelimme kuitenkin, että syyllinen on todennäköisesti ollut kylän opettaja, joka on suojellut rakastettuaan, jota karjan omistaja on kohdellut huonosti. Tapaus kuitenkin päättyy positiivisesti, sillä Mma Ramotswen avulla asia ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Sen sijaan toisinaan jopa karjasurmia isompi ongelma kirjassa tuntui olevan se, kuinka Mma Ramotswe kaipaa vanhaa valkoista pakettiautoaan, jonka haamuja hän näkee liikenteessä tuon tuosta. Lopulta hänelle selviää, että hänen entinen autonsa on kunnostettu ja hän saa hankittua sen teoksen aikana takaisin itselleen. Vaikka kirjan loppu jää karjasurmien suhteen hieman mysteeriksi, kirja ei kuitenkaan ollut oikeastaan pettymys, vaan se aukeaa lukijalleen oikeastaan juuri sopivasti, jättäen tulkinnanvaraa.

Miellyttäviä hahmoja teoksessa olivat mielestämme muun muassa J.L.B Matekoni, herra Seoti, sekä totta kai Mma Ramotswe itse, joka on hahmona hyvin syvällinen ja uskottava. Sen sijaan Mma Makutsi on teoksessa toisinaan melkoisen tökerö,  jopa hieman ärsyttävä ja suht helposti höynäytettävissä oleva. Varsinaisia negatiivisia hahmoja teoksessa sen sijaan ovat Prudence, joka pyörittää useaa miestä kerrallaan, huikenteleva herra Moeti ja teoksessa vain ohimennen (ja negatiivisesti) mainittu Violet Sephotho.

Kirja oli kaikkiaan hyvin miellyttävä ja helppo lukea. Sen miljöö tuntui uudelta ja mielenkiintoiselta, johon oli kiva tutustua. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin leppoisa kesäkirja, joka ei ole sisällöltään liian vakava, mutta kuitenkin dekkarimainen. Se ei siis sisällä christiemäisesti murhia tai muita isoja ongelmia, vaan sellaisia, jotka ovat pienelle paikkakunnalle ja maaseudulle tyypillisiä. Kirja välittää siis hyvin botswanalaista kulttuuria, vanhoja perinteitä ja arvoja. Sitä voisi kuvata sanoin "kaunis" ja "kepeä" ja josta jää lukijalleen hyvä mieli. Tätä lukiessa tulee, kuten lukupiirissä todettiin, paljon hetkiä, jolloin on pakko sanoa "aww".

Kollektiivinen arvosana: 4.

David Safier - Huono karma

Eilen, tuona kauniina heinäkuisena päivänä, joka sattui myös olemaan Eino Leinon ja runon ja suven päivä, kokoonnuimme jälleen lukupiireilemään. Kohtaamispaikkana toimi tällä kertaa Tuiran uimaranta, joka olikin mainio paikka pikniköintiin. Myös ilma oli suorastaan loistava - jopa niin kuuma, että se teki coca-colastammekin lähes kuumaa kahvia. Paikalla oli kaikkiaan neljä lukupiiriläistä, mikä oli kiva määrä ottaen huomioon, että oli kesä ja monet ovat poissa paikkakunnalta.

Luettavana kirjana oli tällä kertaa David Safierin Huono karma (alkuperäiseltä nimeltään Mieses Karma). Kirja kertoo urautuneesta tv-reportteri Kim Langesta ja kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Saksaan, Potsdamiin. Kirjan päähenkilö, Kim Lange, menestyy hyvin urallaan televiossa, mutta laiminlyö perhettään ja pettää aviomiestään. Lopulta Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle ja kuolee. Hän kuitenkin syntyy uudestaan, tosin muurahaiseksi, sillä hän on ihmiselämänsä aikana kerännyt paljon huonoa karmaa. Kim alkaa vähitellen uuden elämänsä myötä huomata, mitä hän on menettänyt ja hän päättää hankkia perheensä ja elämänsä takaisin. Tästä alkaa koomillinen tarina, kun Kim päättää kerätä hyvää karmaa ja saada näin perheensä takaisin. Toisinaan tämä suunnitelma etenee ja toisinaan ei: Hän syntyy teoksen aikana useita kertoja uudelleen, milloin marsuksi, milloin taas koloradokuoriaiseksi, kastemadoksi tai koiraksi. Lopulta hän onnistuu keräämään niin paljon hyvää karmaa, että hän syntyy uudelleen ihmiseksi erään keski-ikäisen, ylipainoisen Marian kroppaan, joka puolestaan on juuri kuollut sydänkohtaukseen. Kim päättää Marian kropassa edelleen saada perheensä takaisin ja hän saakin tietää, että hänen miehensä rakastaa yhä kuollutta vaimoaan, vaikka onkin naimisissa Kimin entisen ystävän kanssa.

Kirjan lopetus oli suurimmalle osalle lukupiiriläisistä pienoinen pettymys: Kim saa Marian hahmossa jälleen perheensä takaisin, vaikka hän elääkin elämäänsä täysin eri kropassa. Hänen perheensä saa myös tietää, että kyseessä on jälleensyntynyt, muuttunut Kim, mikä tuntui hieman epäuskottavalta.
Epäuskottavalta tuntui myös, kuinka Kim päätyi tekojensa myötä nimenomaan muurahaiseksi, sillä hänen tekonsa eivät olleet kuitenkaan ihan niin pahoja, verrattuna esimerkiksi Hitleriin ja Staliniin (joiden myös todettiin syntyneen uudelleen hyönteisiksi.) Toisin sanoen, kirjailija olisi voinut tehdä Kim Langesta vielä enemmän bitchin. Kim kuitenkin välitti teoksessa tyttärestään, vaikka olikin hyvin pahasti urautunut. Suurinta osaa myös ärsytti Kimin pakkomielteisyys pilata entisen miehensä uusi avioliitto ja yleensäkin hänen itsekäs, jopa häikäilemätön toimintansa. Kirjan huumori oli myös osittain toimivaa, osittain taas ei.

Yksi lempihahmoistamme teoksessa oli Casanova, kuuluisa venetsialainen hurmuri, joka kulkee Kimin mukana koko tarinan ajan eri hahmosta toiseen auttaen Kimiä. Lopulta hänkin syntyy uudelleen miehen hahmoon. Yksi yllättävimmistä asioista teoksessa oli, kuinka jälleensyntymää kuvattiin erityisesti ihmisruumiiseen siirtyessä: Kim vain siirtyy toisen ihmisen kroppaan, eikä synnykään kokonaan uudestaan vauvan hahmossa.

Syvällisempinä teemoina kirja toi mieleen, kuinka tekojen seurauksia tulisi miettiä. Lisäksi jokaisen tulisi arvostaa sitä mitä heillä on, erityisesti perhettään ja läheisiään ja pitää heistä huolta sekä arvostaa heitä. Kirja siis pisti myös ajattelemaan syvällisemmin, vaikka olikin kaikkiaan kepeää ja hauskaa luettavaa.
Loppujen lopuksi teos oli kivaa chick litiä. Se toi kepeytensä ja sanarikkaan kertojansa puolesta hieman mieleen Bridget Jonesin. Tätä myös korosti asetelma, jossa Kimillä oli kaksi miestä, joista toinen muistuttaa suuresti Bridget Jonesin Daniel Cleaveria. Myös miesten etunimet ovat samat. Kirja myös vaikutti siltä, että siitä saisi mainion elokuvan. Tätä siis odotellessa!

Kollektiivinen arvosana kirjasta: 3

Kesän kirjalista

Kesäkuun kirja: Moliéren Saituri

Moliéren komediallinen näytelmä sijoittuu Pariisiin ja se tapahtuu yhden päivän aikana. Saituri esitettiin ensimmäisen kerran Aurinkokuninkaalle, Ludvig XIV:lle, vuonna 1668. Ajankuvan mukaisesti näytelmä on koottu kuin Lego-talo: aineksista, joita pidettiin pakollisina hyvälle näytelmälle. Näitä ovat mm. viittaukset Antiikkiin ja näytelmän viisi osaisuus. Molière osoitteli kriittisesti ääripäitä: ihmisten heikkouksia, saituutta ja itsekeskeisyyttä- Lisäksi rivien väleistä on pääteltävissä, ettei hän suuremmin arvostanut pakkoavioliittoja.

 

Näytelmän päähenkilönä on Roope Ankan varhainen edeltäjä, leski Harpagon. Saituri, jolle raha on tärkein asia maailmassa. Hänellä on kaksi lasta: Cléante ja Élise. Cléante on rakastunut Mariane nimiseen neitoon, Èlise puolestaan on lupautunut Valére-nimiselle palvelijalle. Valére ei kuitenkaan oikeasti ole palvelija, vaan on hakeutunut tähän pestiin päästäkseen lähelle Éliseä ja etsiäkseen samalla tietoa kadoksissa olevasta isästään. 

   

Harpagon ei tiedä lastensa ihmissuhteista, vaan on naittamassa näitä muualle. Éliselle isä on valinnut vanhan leskimiehen Anselmen, joka ei vaadi myötäjäisiä. Leskiä pidettiin hyvinä puolisoina, sukupuolesta riippumatta - etenkin, jos näillä ei ollut lapsia. Myös Cléantelle on etsitty varakasta vaimoa runsaan perinnön toivossa. Harpagon itsekin on suunnittelemassa häitä, sillä isä on - kuten poikakin - iskenyt silmänsä Marianeen, joka on kaino ja vähään tyytyväinen.

 
Harpagonia tunnuttiin yleisesti pidettävän saiturina ja vähän yksinkertaisena. Vaikka tämä olikin kova kaupantekijä, hänen suhtautumisensa rahaan oli vääristynyt. Hän ei tahdo kuluttaa rahaa mihinkään: ei hienoon juhlaruokaan, palvelijoiden vaatteisiin, hevosten ruokaan tai -kenkiin. Rakkaus Marianeenkin tuntuu vain sijoitukselta, sillä tämä tulee toimeen kasviksilla ja hedelmillä, eikä tarvitse kallista ohraa tai lihaa (melko terveellinen ruokavalio, itseasiassa). Mariane tuntuu näytelmän aidoimmalta hahmolta. Rakkaudessa puolestaan Élise tuntuu vilpittömimmältä, sillä hän ei välitä, vaikka Valérella ei ole hienoa sukunimeä.
 

Soppaa sekoittamaan mahtuu myös juonitteleva Frosine, jonka roolia lukupiiriläiset toivoivat suuremmaksi. Nyt hän jäi etäiseksi ja hämmentäväksi hahmoksi, jonka potentiaali hukkuu. Lopussa kaikki saavat toisensa, vaikka matkaan tuleekin muttamia mutkia ja monet salaisuudet paljastuvat. Lukupiiriläiset toivoivat, että Moliére olisi kertonut enemmän Anselmen perheen taustoista, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta, joskin ajankuvaan sopi, ettei kaikkea kerrottu eikä kaiken tarvinnut olla loogista.
   
Telenovellamaisen näytelmän tarina ei ole kovin uskottava, sillä siinä on liikaa sattumia ja tahallisia väärinymmärtämisiä, jotka muokkaavat juonta. Tämä rakenne on nimeltään Deus Ex Machina eli Wikipediaa lainatakseni: "yhtäkkinen ja epäuskottava juonenkäänne, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä". Saituriin tämä rakenne on vielä hyväksyttävissä, onhan näytelmä parodiaa.
   

Lukuvinkkinä voisi antaa, että älä lue teoksen alussa olevaa henkilöhahmoluetteloa, jos tahdot yllättyä lukiessasi spolaantumatta lopun käänteistä. Moliére on onnistunut luomaan jotakin ajatonta ja hänen huomionsa ihmislunnosta ovat edelleen päteviä. Saituri on helppolukuinen teos, jota voi suositella näytelmäkammoisillekin.