Kesäkuun kirja: Moliéren Saituri

Moliéren komediallinen näytelmä sijoittuu Pariisiin ja se tapahtuu yhden päivän aikana. Saituri esitettiin ensimmäisen kerran Aurinkokuninkaalle, Ludvig XIV:lle, vuonna 1668. Ajankuvan mukaisesti näytelmä on koottu kuin Lego-talo: aineksista, joita pidettiin pakollisina hyvälle näytelmälle. Näitä ovat mm. viittaukset Antiikkiin ja näytelmän viisi osaisuus. Molière osoitteli kriittisesti ääripäitä: ihmisten heikkouksia, saituutta ja itsekeskeisyyttä- Lisäksi rivien väleistä on pääteltävissä, ettei hän suuremmin arvostanut pakkoavioliittoja.

 

Näytelmän päähenkilönä on Roope Ankan varhainen edeltäjä, leski Harpagon. Saituri, jolle raha on tärkein asia maailmassa. Hänellä on kaksi lasta: Cléante ja Élise. Cléante on rakastunut Mariane nimiseen neitoon, Èlise puolestaan on lupautunut Valére-nimiselle palvelijalle. Valére ei kuitenkaan oikeasti ole palvelija, vaan on hakeutunut tähän pestiin päästäkseen lähelle Éliseä ja etsiäkseen samalla tietoa kadoksissa olevasta isästään. 

   

Harpagon ei tiedä lastensa ihmissuhteista, vaan on naittamassa näitä muualle. Éliselle isä on valinnut vanhan leskimiehen Anselmen, joka ei vaadi myötäjäisiä. Leskiä pidettiin hyvinä puolisoina, sukupuolesta riippumatta - etenkin, jos näillä ei ollut lapsia. Myös Cléantelle on etsitty varakasta vaimoa runsaan perinnön toivossa. Harpagon itsekin on suunnittelemassa häitä, sillä isä on - kuten poikakin - iskenyt silmänsä Marianeen, joka on kaino ja vähään tyytyväinen.

 
Harpagonia tunnuttiin yleisesti pidettävän saiturina ja vähän yksinkertaisena. Vaikka tämä olikin kova kaupantekijä, hänen suhtautumisensa rahaan oli vääristynyt. Hän ei tahdo kuluttaa rahaa mihinkään: ei hienoon juhlaruokaan, palvelijoiden vaatteisiin, hevosten ruokaan tai -kenkiin. Rakkaus Marianeenkin tuntuu vain sijoitukselta, sillä tämä tulee toimeen kasviksilla ja hedelmillä, eikä tarvitse kallista ohraa tai lihaa (melko terveellinen ruokavalio, itseasiassa). Mariane tuntuu näytelmän aidoimmalta hahmolta. Rakkaudessa puolestaan Élise tuntuu vilpittömimmältä, sillä hän ei välitä, vaikka Valérella ei ole hienoa sukunimeä.
 

Soppaa sekoittamaan mahtuu myös juonitteleva Frosine, jonka roolia lukupiiriläiset toivoivat suuremmaksi. Nyt hän jäi etäiseksi ja hämmentäväksi hahmoksi, jonka potentiaali hukkuu. Lopussa kaikki saavat toisensa, vaikka matkaan tuleekin muttamia mutkia ja monet salaisuudet paljastuvat. Lukupiiriläiset toivoivat, että Moliére olisi kertonut enemmän Anselmen perheen taustoista, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta, joskin ajankuvaan sopi, ettei kaikkea kerrottu eikä kaiken tarvinnut olla loogista.
   
Telenovellamaisen näytelmän tarina ei ole kovin uskottava, sillä siinä on liikaa sattumia ja tahallisia väärinymmärtämisiä, jotka muokkaavat juonta. Tämä rakenne on nimeltään Deus Ex Machina eli Wikipediaa lainatakseni: "yhtäkkinen ja epäuskottava juonenkäänne, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä". Saituriin tämä rakenne on vielä hyväksyttävissä, onhan näytelmä parodiaa.
   

Lukuvinkkinä voisi antaa, että älä lue teoksen alussa olevaa henkilöhahmoluetteloa, jos tahdot yllättyä lukiessasi spolaantumatta lopun käänteistä. Moliére on onnistunut luomaan jotakin ajatonta ja hänen huomionsa ihmislunnosta ovat edelleen päteviä. Saituri on helppolukuinen teos, jota voi suositella näytelmäkammoisillekin.