Luukku 16

Loppiaisen aikaan mä ystävältäin sain

kaksitoista rumpalia
yksitoista säkkipillinsoittajaa
kymmenen loikkivaa lordia
yhdeksän tanssivaa rouvaa

kahdeksan lypsävää piikaa

seitsemän uivaa joutsenta

kuusi munivaa hanhea

viisi kultaista sormusta

neljä huutelevaa lintusta

kolme ranskalaista kanaa

kaksi tunturikyyhkyä

ja peltopyyn päärynäpuun oksalla.

Kaikki lähti liikkeelle tästä Carl Barksin Aku Ankassa esiintyneestä runosta ja dilemmasta, kun emme siskoni kanssa 9 vuotta sitten keksineet isoveljellemme Jukalle mitään joululahjaksi. Tiesimme hänen pitävän muun muassa peleistä ja Aku Ankasta, mutta ensin mainitusta emme itse tienneet mitään. Jälkimmäisestä tiesimme, mistä oli kiittäminen veljeä itseään, joka luki meille pienenä ääneen Don Rosan ja Carl Barksin tarinoita, kun emme itse osanneet vielä edes lukea.

Lopulta jouluaattoon ei ollut enää paljoa aikaa ja päätimme vain marssia kauppaan ja ostaa jotakin, ihan mitä tahansa. Vasta kaupassa sen keksimme: ostamme hänelle jonkin kivan kasvin (lue: rehun). Kasvi löytyikin, mutta kotona saimme tähän vielä paremman idean. Lainasimme (jälleen, lue: pöllimme) äidin joulukaktuksesta siinä kököttäneen linnun, jonka istutimme kasviin kiinni. Kasvi oli malliltaan jotain palmutyyppiä, joten saimme linnun kököttämään sen oksilla vallan vaivattomasti. Ideahan oli tässä vaiheessa päivänselvä - antaisimme hänelle Carl Barksin jouluisen runon mukaisesti pyyn päärynäpuussa. Lopulta huomasimme menneemme niin pitkälle, että löysimme itsemme pujottamasta päärynäkarkkeja neulan ja langan läpi ja ripustimme ne roikkumaan kasvin oksista. Lahja, jonka eteen oli vielä nähty vaivaa, oli valmis. Veli tajusi, mihin lahjallamme viittasimme ja heitti leikillään, että onkohan seuraavana jouluna vuorossa kaksi turturikyyhkystä. Tämä hänen olisi ehkä pitänyt jättää sanomatta, sillä tästä jäi meille tapa.

Varsinaisestihan runon mukaan seuraavaksi vuorossa oli tunturikyyhkyjä, mutta jostain syystä meille ne olivat aina olleet turturikyyhkyjä, mitä ne sitten loppujen lopuksi lienevätkään. Tämä oli tässä vaiheessa vielä ihan piece of cake. Löysimme Tiimarista parilla eurolla kaksi kynää, jotka saivat vastata turturikyyhkysiä.

Kolmannella kerralla tästä oli muodostunut jo perinne. Aloimme siis omien lahjojemme lisäksi hankkia tai tehdä joka joulu siskoni kanssa vitsillä veljelle yhdessä kyseisen joulurunon mukaan pienen yllätyksen. Ideana on myös, että yritämme päästä tässä mahdollisimman edullisella ja kehittää jotain hauskaa. Lisäksi tarkoituksena on noudattaa nimenomaan Aku Ankasta tutuksi tullutta runoa, eikä sitä alkuperäistä lauluversiota. Tästä on myös tullut yksi meidän perheen inside-vitsi, jota odottaa jouluaattona.

Seuraavana jouluna vuorossa olivat kolme ranskalaista kanaa. Tässä jouduimme hieman soveltamaan, ja ostimme kolme Kinder-munaa, joissa oli lähes Ranskan lipun värit ja joihin teippasimme itse pienet Ranskan liput.

Sitten vuorossa oli neljä huutelevaa lintusta. Tällä kertaa menimme poikkeuksellisesti hieman kalliimmalla budjetilla ja hankimme Don Rosan Kolme Caballeroa, jossa on periaatteessa pääosassa kolme lintua, mutta päätarinassa oli jokin neljäskin lintu ja he huusivat toisilleen jossain tarinan vaiheessa.

Loput ideat menivät seuraavasti:

-Viisi kultaista sormusta: Kyseisenä vuonna oli vasta ollut (tai oli tulossa, tai oli parhaillaan meneillään) olympialaiset, joten painoimme hänelle itse t-paidan, jossa oli koristeena olympiarenkaat (joita oli tietysti viisi).

-Kuusi munivaa hanhea: tässä vaiheessa mielikuvituksemme alkoi loppua ja meille tuli liian kiire. Ostimme pussin Marianne-rakeita, jotka laitoimme jälleen kotoa pöllimäämme kuppiin, ja jonka päälle tulostimme hanhien kuvia. 

-Seitsemän uivaa joutsenta: Fazerin sininen suklaalevy, jonka päälle taittelimme seitsemän origamijoutsenta. Sininen levyhän tietysti esitti vettä.

-Kahdeksan lypsävää piikaa: parin euron murokuppi, jossa oli lehmien kuvia, sekä kahvikuppi, jossa oli piikatyttösiä. En edes muista, mistä me tuon piikatyttöskupposen tuohon hätään löysimme. 

Ja nyt, itse dilemmaan:

Mistä me keksimme tähän hätään yhdeksän tanssivaa rouvaa? Ja miten ihmeessä me vedämme koko tämän samperin tyhmän idean loppuun, kun määrä kasvaa joka vuosi yhdellä? Vai pitäisikö se vain suosiolla lopettaa, jos tästä alkaa jo muodostua rasite? (Toim. huom: Emme varmasti lopeta, kun olemme näin lähellä runon loppua, vaikka yhtään kenellekään ei olisi enää kivaa).

Entäs suurin kysymys: mitä uutta jännää me keksimme, kun koko runo on käyty läpi? Saa oikeasti auttaa, jos jollakin on tähän hyviä ideoita.




Runon suomennos: Carl Barksin koottujen osan XXV mukaan.